Luulosairaus, pahin sairaus

On luonteenpiirteitä, jotka kanssaihmisissä ärsyttävät niin paljon, ettei sanotuksi saa. Tiedättehän esimerkiksi suorittajat (”mukavasti virkisti aamulenkki räntäsateessa, ehdin sen jälkeen vielä sämpylätkin pyöräyttää lapsille, vaikka ensimmäinen palaveri oli 7.30”), marttyyrit (”minullahan oli niin vaikea lapsuus”) tai vaikkapa ylittäjät (”ai te juoksitte maratonin? Itse olen lähdössä 246 km ultrajuoksuun”).

Ylivoimaisesti eniten minua kuitenkin vituttavat luulosairaat ihmiset. Taudinkuvaan kuuluu se, että kun muutaman kerran yskäistään, niin ollaan jo ihan varmoja, että nyt on vähintään keuhkosyöpä kyseessä. Tutut ja tuntemattomat joutuvat kuuntelemaan ainaista valitusta siitä, miten päänsärky tarkoittaa vähintään aivokasvainta ja miten elinaikaa on niin ja niin paljon. Omille oireille haetaan varmaa vertaistukea verkosta, ja lääkäriin mennään, kun kuume nousee asteen.

Mitä helvettiä nämä ihmiset kuvittelevat tällaisella valituksella saavuttavansa? Ja mikä kumma siinä onkaan, että en ole koskaan kuullut oikeasti sairaan tai joskus sairastuneen ihmisen spekuloivan tällaisilla asioilla?

Ensi kerralla, kun kuulen jonkun täysin terveen ihmisen sanovan, että ”minulla on varmasti nyt syöpä” ilmoitan, että toivottavasti.


Annika