Kaljanhuuruinen Kallio

Menin viikonloppuna katsomaan juuri ensi-iltaan saapunutta Pussikaljaelokuvaa. Vaikka en romaanista juuri lämmennytkään, odotukset elokuvaa kohtaan olivat korkealla: paljon ylistäviä arvosteluja ja mainiot näyttelijät.

Näyttelijät ovat kiitoksensa ansainneet. Muutenkin elokuva kulki ihan kivasti ottaen huomioon, että kässärin pohjalla on romaani, missä ei tapahdu juuri mitään. Sen sijaan elokuvan Kallio alkoi ottaa päähän toden teolla.

Oma mielipiteeni on, että Kallio on Helsingin viehättävin kaupunginosa. Kaupunginosan hurma perustuu siihen, että kaikki sosiaaliluokat ovat iloisesti sekaisin ja elävät syvässä ymmärryksessä keskenään.

Elokuvassa nähty Kallio oli kuitenkin varsin yksipuolinen: toisaalla vedettiin turpaan, toisaalla yrjöttiin ja joka puolella dokattiin. Kyllä näitä toimintoja toki Kalliossa näkee, mutta jokainen suunnalla asuva tietää, että totuus on muutakin.

Kalliossa on enemmän lapsiperheitä kuin vuosikymmeniin. Kalliossa asuu paljon ihan tavallisia ihmisiä, opiskelijoita, johtajia ja eläkeläisiä, joille kaupunginosa on aidosti koti eikä kadulle laajennettu sosiaalitoimisto.

Mutta ehkä elokuvan viehätys onkin juuri siinä. Ehkä leffa onkin tehty niille joista on hauskaa nauraa sille puistonpenkillä kuorsaavalle denalle ja ajatella, että ei sentään meidän kotikulmilla!


Annika

Lisääntyessä tyhmyys tiivistyy

Tunnen runsaasti erittäin täyspäisiä pienten lasten vanhempia. Mutta paljon myös niitä, joilla lisääntyminen tuntuu sumentaneen suhteellisuudentajun täysin.

Nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka esimerkiksi kirjelmöivät tästä Siwan mainoksesta.

Vanhemmat ovat suuttuneet ilmeisesti siitä, että mainos kannustaa lapsia syömään karkkia, tai vastustamaan vanhempiaan, en tiedä. Käsittääkseni päätösvalta tässä asiassa on kuitenkin vanhemmilla. Karkkimainoksiahan – ja kaikkea muuta vähemmän tervehenkistä mainontaa - lapset näkevät päivittäin kaikkialla.

Aivan yhtä perustellusti minä – ja monet muut - voisivat väittää, että olen ylipainoinen, koska mainokset mainostavat kaikkea epäterveellistä, minulla on iso luottokorttilasku, koska mainokset kannustavat ostamaan lentoja ja juon liikaa viiniä, koska viinimainos tulee aina katsomani ohjelman yhteydessä. Jostain syystä kukaan täyspäinen ihminen ei tällaisesta ryhdy kitisemään. Toisin kuin höyrähtäneet vanhemmat.

Krisse

P.S. Ihmettelen myös, kuinka pienten lasten vanhemmilla, jotka tuntuvat olevan hyvin uupuneita työnteon, lastenhoidon ja muun rallin keskellä, on ylipäänsä aikaa jatkuvasti tarinoida niin Suomen Lähikaupalle kuin esimerkiksi Vauva- ja muiden lehtien keskustelupalstoille. Kertokaapa, niin otan ajanhallinnasta oppia.

Kateus, tuo suomalainen voimavara

HS:n Nyt-liitteessä on aloittanut uusi kolumnistin Valtteri Väkevä, jonka ensimmäinen hengentuote ilmestyi viime perjantaina. Aluksi vilkaisin, että tässä lienee kyseessä onnistunut ironia. Sitten luin uudestaan, ja tarkemmalla katsomisella en löytänyt ironiaa lainkaan.

Herra paheksuu nuoria kasvuyrittäjiä ilmeisesti aivan tosissaan muun muassa seuraavasti : ”Siinä missä heidän edeltäjänsä valtasivat Vanhan ja Lepakon, nämä kävelevät vapaaehtoisesti heille osoitettuun otaniemeläiseen saippuavarastoon ja ryhtyvät yrittäjiksi. -- Kaiken kukkuraksi he ovat ottaneet idolikseen Peter Vesterbackan. Miehen, jonka radikaalein piirre on se, että hän pukeutuu vielä 43-vuotiaana huppariin.” Lukekaa itse lisää täältä.

Haluaisin kuulla, mitä paheksuttavaa kasvuyrittäjyydessä toimittajan mielestä on. Sekö, että ollaan optimisteja, innokkaita ja ennakkoluulottomia? Onko työnteko jotenkin paheksuttavampaa kuin vaikkapa kännissä riehuminen? Vai onko kyse sittenkin siitä pahimmasta mahdollisesta skenaariosta, että tämä saattaisi kyseisille ihmisille tuottaa ehkä henkilökohtaista taloudellista menestystä?

Olisikohan Valtterin kannattanut harkita elämässään jotain muuta suuntautumisvaihtoehtoa kuin punaviininhuuruinen kulttuuriala, niin ei tarvisi nyt kateellisena kitistä. Onnittelut vaan Vesterbackalle, joka tässä ilmapiirissä loi Angry Birdsin.

Krisse