tiistai 24. maaliskuuta 2009

Huippuvirat ja rinnattomat naiset

Suomessa tasa-arvo on suhteessa muihin maihin kehittynyt pitkälle. Tämän vuoksi koko aihe tahtoo välillä yleisessä keskustelussa unohtua. Totuus muistui kuitenkin vähän aikaa sitten taas mieleen, kun luin Hesarin uutista, jonka mukaan EU:n ja Naton huippuvirkoihin ei tämän vuoden nimityskierroksilla ole odotettavissa yhtään naista.

Ylimmissä poliittisissa viroissa, yritysten ylimmässä johdossa sekä hallitustyöskentelyssä vanhat kunnot sikamiesverkostot jylläävät yhä. Naisia ei haluta sotkemaan sikakerhon kuvioita.

Niinpä ne harvat naiset, jotka esimerkiksi yritysmaailmassa pääsevät ylimpään johtoon, ovat matkan varrella suosiolla muuttuneet miehiksi. Katsokaapa Suomen yritysmaailman vaikutusvaltaisimpia naisia: heitä voisi jo ulkonäön perusteella luulla vahingossa miehiksi. Useimmat ovat muuten lapsettomia. Eivätkä esimerkiksi Sirkka Hämäläinen ja Sari Baldauf ota julkisesti kantaa tasa-arvoasioihin. Eiväthän miehetkään niin tee.

Kun huippupesteihin kelpaavat edelleenkin vain miehet (tai joissain poikkeustapauksissa miehiksi muuttuneet naiset), niin on aivan turha jauhaa siitä, onko ”naisen euro on 80 senttiä” feministien vääristelemää tietoa, ja onko 95 senttiä lähempänä totuutta. Kiistellään siitä vaikkapa sitten, kun suomalaisyritysten hallitukset ovat naisten kansoittamia. Siihen on vielä aikaa, sillä tällä hetkellä suomalaisten pörssiyhtiöiden hallitusten jäsenistä naisia on 12 prosenttia, eikä tähän ole lähivuosina luvassa minkäänlaista muutosta.

Jos itse olisin tänä päivänä katu-uskottavaksi ja menestyväksi pyrkivän yrityksen toimitusjohtaja, en kehtaisi enää esitellä vuosikertomusta, jossa Johtokunta-sivulla kaksitoista pukumiestä pönöttää valtiosalihenkisessä kokoushuoneessa. Useimmille miesjohtajille tämä ei kuitenkaan tunnu tuottavan minkäänlaista ongelmaa.

Krisse

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Ura vai perhe: joojoo.

Maan ykkösmedia kertoi eilen:

"Naiset näyttävät viihtyvän työssään, mutta perhe on tärkeämpi kuin ura, kertoo netissä tehty kysely. Kyselyyn vastanneet naiset pitävät järjestään itseään hyvänä työntekijänä, ja noin puolet kertoo viihtyvänsä hyvin työpaikassaan. Kahdeksan kymmenestä kuitenkin arvioi, että perhe menee uran edelle."

Mikä tässä nollatutkimuksessa nyt on uutta? Ja mikä ihme tässä ylitti uutiskynnyksen? Kiinnostavampaa olisi, jos kysely olisi tehty molemmille sukupuolille, ja jos sukupuolten välillä olisi havaittu eroja.

Vai olisikohan sellainen tulos ollut edes mahdollinen? Eihän kukaan toki julkisesti sano, että ura olisi tärkempi kuin perhe.

Mutta jos jostain löytyisi nainen, joka uskaltaisi ääneen näin sanoa, niin siinä vasta olisi uutinen.


Annika

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Virtualiset supersuorittajat

Facebook on ehdottomasti kaikin puolin hieno keksintö. Mutta mikä on sairaan ärsyttävää reaalimaailmassa, on sitä myös virtuaalisesti.

En käsitä ihmisiä, jotka päivittävät statustaan seuraavaan tyyliin: "Minna on tänään siivonnut koko talon kahdesti, paistanut 8 peltiä pullia, kirjoittanut väikkärin, juossut maratonin ja halkaissut atomin. Ihana päivä!"

Ilmeisesti sama odotusarvo pätee verkossa ja sen ulkopuolella: joku päivä joku tulee, ja ojentaa mitalin. Sitä odotellessa.


Annika

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Vielä kerran Hännikäisestä

Keskustelu kaikin puolin vastenmielisen miehen seksinpuutteesta alkaa mediassa onneksi olla jo ohi. Onneksi siksi, että kyseisestä aiheesta tulee paha olo. Mutta vielä on pakko palata detaljiin, joka monelta saattoi jäädä huomaamatta.

Hesarin kulttuurisivuilla oli 22.2. kerrassaan hämmentävä ylistyslaulu Hännikäisen teoksesta ”Ilman”. Kriitikko Matti Mäkelä suitsutti teosta estoitta ja päätti kirjoituksensa huudahdukseen ”hyvä Hännikäinen!”.

Vaan kuka olikaan Matti Mäkelä? Aivan. Matti Mäkelä oli se 90-luvun Hännikäinen, joka vuonna 1995 ilmestyneessä esseekokoelmassaan ”Kaksi vaimoa” puolusti muun muassa miehen oikeutta ikuisesti uskolliseen neitsytvaimoon.

Hyvä Hesari!

Krisse

perjantai 13. maaliskuuta 2009

Olipa taannoin toimitusjohtaja, osa 1

Annika ja Krisse ovat tavanneet toisensa työpaikalla. Vaikka heillä alusta asti riitti juttua keskenäänkin, niin näiden kahden ystävyksen kohdalla voidaan puhua myös siitä, miten kärsimys yhdistää. Kärsimyksellä tarkoitetaan tässä toimitusjohtajaa, jollaista ei ole sen koommin tavattu. Tulemme valottamaan teille, arvoisat lukijat, anti-liikkeenjohdon menestyksen salaisuuksia ihan omakohtaisen kokemuksemme valossa.

Kerrotaan ensialkuun hieno kaneetti tasa-arvosta:

Taannoin olimme Krissen kanssa vonganneet kollegaksemme erästä tuntemaamme naista, jonka tiesimme olevan hyvä työssään. Hän ei aluksi ottanut vastaan tarjottua paikkaa, koska epäili, ettei työn sisältö vastaisi hänen toiveitaan. Noin vuoden kuluttua paikkaa tarjottiin uudelleen, jolloin hän hyväksyi tarjouksen, koska hänen oma työtilanteensa oli tuolloin toinen. Krissen kanssa iloitsimme palaverihuoneessa, että hienoa, hän tuleekin meille töihin. Tällöin toimitusjohtaja avasi sanaisen arkkunsa ja ilmoitti kovaan ääneen ja hyvin vakavissaan koko työyhteisölle:

"Ei tuon ikäistä naista kukaan palkkaa."

Palkattu nainen oli tuohon aikaan 27-vuotias, samanikäinen kuin Krisse ja Annika tuolloin.


Annika

Itsekkäät lapsiperheet

Kolmekymppinen kansa lisääntyy, ja se on erittäin suotavaa.

Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista tarvetta tehdä lapsia. Vietän vapaa-aikani mieluummin matkustamalla ja baareissa kuin sekoamalla kotona. Moni pitää tällaista käytöstä itsekkäänä. Minusta huomattavasti itsekkäämpää on kuitenkin se, että tehdään tähän maailmaan lapsia ihan vaan omaksi iloksi ja huviksi. Maailmaan, jossa väkeä on aivan riittämiin muutenkin.

Minulle on usein perusteltu, että lapset ovat osa elämää ja jotain merkittävää jää kokematta, jos en tee lapsia. No niin jää silloinkin, jos en koskaan matkusta Amerikkaan. Toinen argumentti on, että sitten on seuraa vanhana. Annetaanko tästä joku takuu? Entä takaako joku sen, että ylipäänsä haluan asioida lapseni kanssa tai hän minun kanssani, kun olen vanha? Elämä on opettanut, että ei.

Kaiken lisäksi näyttää siltä, että lastenteon jälkeen elämästä on onni ja autuus kaukana. Havukasalta näyttävä perheenäiti ei hehku onnea raahatessaan lastenvaunuja bussissa. Pienten lasten isät kyllä hehkuvat vongatessaan työkaverilta pesää firman virkistyspäivän jälkeen. Onko sittenkin niin, että lapsiperheen ankea arki saa paheksumaan niitä, joilla elämä on mukavampaa?

Juu, ymmärrän, että suurin osa kansasta ei näkemystäni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta jaa. Mutta olisi mukavaa, jos voisimme sopia edes niin, että kaikki te kotonanne katkeroituneet perheenäidit ja -isät antaisitte lapsettomien nauttia hyvästä elämästään ihan kaikessa rauhassa.

Krisse