Helsingin Sanomissa kerrottiin eilen vastenmielisestä ilmiöstä. Nykyään tuntuu olevan trendikästä, että lapsille annetaan kasteessa kovin erikoinen ja hieno nimi. Artikkelissa esiintyy viisivuotias lettipää, jota vanhemmat ovat paiskanneet kolmella ihqun persoonallisella nimellä. Nuori neito on nimeltään Kissanminttu Inka Hunaja.
Ymmärrän jollain tasolla halun erottua. Kaikkihan haluavat olla normaaleja, ja kukaan ei halua olla tavallinen. Hesarissa tästä erikoisuuden tavoittelusta käytettiin esimerkkinä myös sosiaalista mediaa: alleviivaavathan erilaiset Facebook-profiilitkin halua erottua.
Silti käsitä, miksi erikoisuutta pitää tavoitella oman jälkikasvun ja varsinkin niin väsyneen asian kun etunimen kautta. Onko Kissanmintulla elämässään paremmat menestymisen mahdollisuudet kuin vaikkapa Maijalla?
Ilmeisesti.
Annika
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Erikoisten nimien lisäksi nimiä tuntuu olevan järjestään vähintään kolme ja mikäli lapsi on kastettu, kummeja voi olla kuusikin yhdellä lapsella. Yritetäänkö tälläkin runsaudella tavoitella lisää menestystä? Vai tavoitellaanko ainakin kummien määrällä myös/siunauksen sijaan runsaampaa tavararyökkiötä lapselle lahjojen muodossa?
VastaaPoista-Kemppuli-
Toisalta erikoinen nimi ei välttämättä suinkaan takaa kaimattomuutta. Kun hyvä nimi juolahtaa päähän, on erittäin todennäköistä, että se on juolahtanut myös muiden vanhempien päähän.
VastaaPoistaEsimerkki: Joitain vuosia sitten suosituimmaksi poikien nimeksi osoittautuivat Väinö ja Veeti - toinen on wanha ja toinen varsin erikoinen nimi! Eiköhän siis se kaima löydy Kissanmintullekin.
...Ja lapsi kiittää. Kiva varmaan kuulla sitä kuittailua ja v*ttuilua vammaisesta nimestään koko peruskouluajan. Jos itse joskus hankin lapsia (ja tämä vaatii minulta kyllä enemmän tai vähemmän jotain mielehäiriötä), annan lapsille niin mitäänsanomattomat nimet, ettei niistä saa väännettyä väkisinkään mitään ilkeämielistä huumoria.
VastaaPoistaMiten olenkin niin onnellinen, että minulla on ihan tavallinen nimi.
-h