Köyhyys on ikävää katseltavaa

Asukkaat haluavat häätää Kallion leipäjonon, uutisoivat pääkaupunkiseudun lehdet eilen. Sinänsä ei kovin yllättävä uutinen. Kallion neliöhinnat ovat nousseet viime vuosina niin paljon, että nimby-ilmiö oli odotettavissa.

Syyksi häätöön ilmoitetaan tietysti järjestyshäiriöt. Ja vitut. Totuus on oikeasti se, että jono on ikävää katseltavaa. Paitsi että sieltä löytyvät ne ikävät perusjuopot, suurin osa väestä näyttää työttömiltä, yksinäisiltä ja syrjäytyneiltä. Eikä erityisen hyvin syöneiltä. Jonossa on myös äitejä pienten lasten kanssa. Perin ikävää nähtävää.

Yhteiskunnan kannalta rakentavampaa olisikin, jos jono pakkosiirrettäisiin Itä-Helsingin perukoiden sijasta esimerkiksi Ullanlinnaan tai johonkin hyväosaiseen espoolaislähiöön. Kun äitejä ja lapsia ruokajonossa pitäisi katsella joka viikko, voisi hyväosaisempi kansanosa joutua pohtimaan, olisiko kestävin ratkaisu sittenkin auttaa näitä ihmisiä.

Mutta tämä on toki vain haaveilua, kuten eilinen uutisointikin osoitti. Todellisuudessa jono siirretään pian jonnekin seuraavan sopivan lähiön perukoille, sitä myöten kun kaupungin latteraja siirtyy.

Krisse

Ison talon edut

Työpaikkailmoituksista tuttu termi ison talon edut pitää useimpien selitysten mukaan sisällään seuraavanlaisia kliseitä: hyvät ura- ja etenemismahdollisuudet, monipuoliset koulutusmahdollisuudet ja mahdollisuus hakea yrityksen sisäisiä paikkoja ensimmäisenä. Useilla ”isoilla taloilla” on myös muuta kivaa; mahdollisuus osallistua kieli- yms kursseille, liikuntaetuja ja kenties pari mökkikylääkin, josta henkilökunta voi vuokrata halutessaan möksän.

Henkilökohtaisesti uskon, että edellä mainittuja asioita tarjoaa aika moni pienempikin yritys, jos asiat ovat jotakuinkin mallillaan. Siksi katsonkin aiheelliseksi nyt korjata hieman tulkintaa ison talon eduista.

Oman kokemukseni mukaan ison talon edut tarkoittaa sitä, että yksittäistä työntekijää ei kukaan kyttää. Jos työnkuva sallii, voi päivässä pitää yhden jos toisenkin pidemmän kahvitauon, vaihtaa kuulumisia työkaverin kanssa vaikka tunnin ajan, lähteä töistä hyvin ajoissa ja pitää etäpäiviä silloin kun huvittaa. Aivan oma lukunsa ovat juhlapyhät: erilaisina aatonaatonaattoina talo on jo alkuiltapäivästä kuin atomipommin jäljiltä.

Tätä ison talon edut -teoriaa tukee taannoinen välikohtaus työpaikkani hississä. Herra IsoPomo kiukutteli olevansa taas myöhässä menossa hakemaan lastaan tarhasta.

”Helvetti, kun täältä ei pääse ikinä ajoissa”, puuskahti iso mies ääneen.

Kello oli puoli viisi iltapäivällä.

Annika

Säälittää

Seurasin eilen naapureiden jääkiekkoiltaa. Reilu parikymppisten nuorten miesten lauma jännitti peliä HIFK-paidoissaan.

Kun peli ratkesi, miehet huusivat, tuulettivat ja halailivat toisiaan, moikkailivat meitä vastapäisellä parvekkeella ja kertoivat tämän olevan heidän elämänsä hienoimman päivän. Riemu oli ylimmillään.

Itseäni alkoivat kuitenkin miehet vähän säälittämään. On aika surullista, että miesten sosiaalinen normisto sallii halailla muita miehiä vain silloin kerran kymmenessä vuodessa, kun oma suosikkijoukkue voittaa mestaruuden. Jos ei ole helppoa naisilla, niin ei ole kyllä miehilläkään.

Krisse